Nappileikki ja äitienpäivä

Nappileikki

tähän tarvitset:
- kasa nappeja
- mielikuvitusta

Naperolle nappeja eteen ja aika kuluu mukavasti. ;)

Ja sitten seuraa tämän blogin toinen vakavamielinen kirjoitus sitten tammikuisen uuden alun;

Huomenna on äitienpäivä, kortteja askarreltiin (Ässä: 'en jaksa enää liimata', eli kyllä, kortit ovat enemmän minun käsialaani...). Ässän Kerhosta kannettiin ylpeänä itse maalattu ruukku, jossa kasvaa kesäksi herkullista basilikaa. Kerhossa saatiin myös äitienpäivä kahvit keskiviikkona.

Tähän asti tämä mammojen päivää on vietetty omien lasten kanssa Lusikkajuoksuissa ja mummiloissa käydessä. Tänä vuonna menemme ravintolaan hakemaan juhlatunnelmaa. Ja meinataan Lusikkajuoksutkin aamulla hilipasta ja mummolat vierailla ennen sitä, mutta päätin että voisin palkita itseäni tänä vuonna aikaisempaa enemmän.

Kuluneen kevään aikana olen tullut siihen tulokseen, että välillä pitää vaan ajatella itseäänkin, ja niitä omia hetkiä vaikka tuo huominen kansallinen merkkipäivä kuuluu myös omalle äidille, anopille ja isomummeille, mutta kuuluu se myös minulle, olenhan kahden lapsen äiti. Kun kadottaa itsensä äitiyteen laittaa muut itsensä edelle ja kynnys pyytää apua kohoaa ulottumattomiin, jos ei tilanteeseen havahdu ja uskalla sanoa sitä ääneen. Tämä harvemmin näkyy ulkopuolelle, varsinkin kun äitiydessä jaksaminen on äideille itselle usein vaikea myöntää, saati näyttää, joten se ,että joku tulisi ja nostaisi suosta kysymättä on harvinaista.
Äitiydestä kirjoitetaan lehtien palstoille, blogeissa ja mielipiteissä lähes päivittäin. Monet tekstit antavat voimaa tähän heräämiseen vauva-ajan unesta sekoitettuna naperon uhmaikään ja valvottuihin öihin. En ole yksin, ei se ole helppoa muillakaan. En myöskään ole epäonnistunut jos pyydän apua kun voimat ei riitäkään silloin tällöin. Lapset ovat kotihoidossa, olen siis töissä 24/7. En toki ole yksin tässä vanhemmuudessa, mies löytyy talosta ja mainio mies ja isä onkin, mutta voinen vannoa että äitiyden herättämiä ajatuksia ja tuntemuksia ei hän ole koskaan kokenut samoissa määrin kuin  minä.
Itsekkyys ei ole koskaan ollut vahvin lajini, mutta nähtävästi sitä vaaditaan oman jaksamisen ylläpitoon. Itsekkyyttä lapsiani ja miestäni kohtaan, mikä ajatuksena kuulostaa kamalalta, mutta jos se auttaa minua jaksamaan ja olemaan parempi äiti ja vaimo niin sitten kai on vain tuijotettava omaa napaa aika ajoin ja oppia nauttimaan siitä.
Aika pienten lasten kanssa on lyhyt, tämä on nyt työtäni ja välillä työ uuvuttaa ahkeran tekijänsä. Töissä olen aina tehnyt kaiken parhaani mukaan ja jos näin kovasti rehkisin ammatissani olisi jonkin tason burn out varmasti taattu. Äitiys on myös tehnyt minusta aikuisen ja naisen joka haluan olla, ja olen saanut näiltä tytöiltä enemmäin kuin voisi toivoakaan. En vaihtaisi päivääkään, tai vaihtaisin ne väsyneet päivät joilta olisin välttynyt jos olisin uskaltanut avata suuni aikaisemmin. En vaihtaisi yhtä sektiota ja toista alusta loppuun pelottanutta synnytystä mihinkään, koska niiden lopputulos höpöttää tuossa vieressäni ja toinen on maailman iloisin yksi vuotias.
Äitiys on avartanut katsettani, lisännyt huolta maailmasta jonka jätämme tuleville sukupolville, herättänut lapsen sisälläni - osaan olla oma itseni päivä päivältä rohkeammin, muillekin kuin miehelleni. Ymmärrän paremmin muita, lapsellisia ja lapsettomia, nuoria ja aikuisia. Voin sanoa näin kolmenkympin kynnyksellä että nyt olen nähnyt elämää.

Kaikille äideille hyvää äitienpäivää, äidiksi haluaville toivoa, äidittömille rakkaita muistoja, äidiksi haluamattomille elämän arvostusta. Varmasti on myös naisia ja miehiä, lapsia, joille äiti ei ole maailman rakkain, vaikka tätä suhdetta usein korostetaan ja pidetään tärkeimpänä, teille toivon rakkautta jossain muussa muodossa.

Lillemor

ps. Maaret Kallion kirjoitus Tavallisille äideille